Ehjimmät meistä on sirpaleista tehty - Tommy Taberman

Diagnoosin saaminen.. samalla sekä kamalaa että helpottavaa. Tieto siitä, että on oikeasti sairas eikä vain kuvittele sitä, helpottaa jotenkin. Samalla hetkellä taas ajatukset sinkoilee ja miettii, että "Ei h*lvetti, oon oikeesti loppuelämäni sairas, pitkäaikaissairas. Tämä on ja pysyy."

Itse sain diagnoosin puhelimessa maaliskuussa 2014. Lääkäri soitti gammakuvausten tuloksista ja paukautti "Sinulla on spondylartropatia". Puhelinajan jälkeen istuin vain yhä edelleen puhelin korvalla ja itkin, vaikka puhelu olikin loppunut jo monta minuuttia sitten. Tuntui, että jäin aivan yksin ja tyhjän päälle asian kanssa. Tulevaisuus näytti mustalta ja kaikki pelotti.

Päässä sinkoili miljoonia kysymyksiä. Fyysisesti raskas - mutta erittäin rakas lähihoitajan työ, miten ikinä enää pystyn sitä tekemään? Uudelleenkouluttautuminen? Minne reumaatikko muka pääsee opiskelemaan? Entä lääkitys ja sen tuomat haittavaikutukset sekä erilaiset lääkekokeilut? Ja ehkä yksi suurimmista, miten tulen pärjäämään kipujen kanssa? Miten kerron perheelle, ystäville poikaystävälle tai työnantajalle?


kuva täältä


♥: Noora