If you can dream it you can do it

Jos aina odottaa tiettyä hetkeä, huomista, perjantaita, lomaa, kesää, niin muistaako siinä elää elämäänsä? Luultavasti ei. Minä en halua enää odottaa viikonloppua, kevättä, ensi vuotta. Minun unelmani tavoittelu alkaa tästä hetkestä, ja se on ainutkertaista!

Elämä on tässä ja nyt, se mitä koit ja pystyit tekemään tänään voi ensi viikolla olla mahdotonta.

Liiku, harrasta, nauti, sillä elämä on ainutkertaista. Emme tule kokemaan tätä hetkeä enää uudestaan.

Syö se suklaalevy, osta ne kengät, tavoittele unelmiasi!

Unelma on paras perusta tulevaisuuden luomiselle.

Sinä olet kaunis. Ja ainutlaatuinen

Never give up!

Muista nauttia kivuttomuudesta! Koskaan ei tiedä, kestääkö se tunnin, päivän, viikon, vai jopa vuosia.

Kenenkään elämä ei ole täydellinen, jokaisessa on omat ylä- ja alamäet. Älä kadehdi toisen elämää. Sinun elämäsi on aivan yhtä arvokas kuin muidenkin.

Pyri elämään nyt, eikä sitten kun. Tätä hetkeä ei enää tule.

Tee asioita, joista nautit! Lue hyvä kirja, polta kynttilöitä, tee asioita jotka saa sinut hymyilemään ja onnelliseksi.

Anna anteeksi nopeasti.

"Ei ole väliä montako vuotta elämässäsi on - tärkeintä on miten paljon vuosissasi on elämää." - Abraham Lincoln

Kuva: täältä

Ilman viinaakin voi olla hauskaa

Ootko sinä raskaana? Miks juot vaan vettä? Hei jos et kerta juo, niin lähe kuskiksi. Juo ittes mukavaksi. Mikset juo?

Se, että joku ihminen ei juo, ei tarkoita automaattisesti sitä, että hän olisi raskaana, hänellä on alkoholiongelma tai hän on ankea bilettäjä, kun ei käytä enää paljon alkoholia. Yleinen näkemys on, että ilman viinaa ei voi olla hauskaa. Saatoin itsekin nuorena joskus niin ajatella, mutta niin se ajatusmaailma muuttuu kun ikää tulee lisää.

Olen tehnyt tietoisesti sen valinnan, että käytän alkoholia todella vähän. Syynä on se, että saan seuraavat päivät kärsiä kamalista kivuista, jotka johtuu alkoholista. Alkoholi kun kuivattaa niveliä, tuntuu kun kaikki nivelet on vanhoja ja rasvaamattomia saranoita jotka nitisten aukeavat. Miksi siis tehdä itselleen vielä surkeampaa oloa alkoholilla? Laitan terveyteni mielelläni alkoholin edelle. Minulta on monesti kysytty, miksi en halua juoda ja osaanko pitää hauskaa selvinpäin.
Toisinaan olen juonut illan pelkkää coca colaa, enkä ole korjannut jos joku on sen luullut olevan colaan tehty drinkki. Aina joukosta löytyy ihminen, joka ei ymmärrä, miksi joku ei juo. Ylenmääräinen tuputtaminen ja juomiseen usuttaminen on hyvin raivostuttavaa.

Minulle on aivan sama, jos toiset haluavat juoda, joten miksi tämä ei toimi toisin päin. En minäkään arvostele tai lauo kommentteja, että miksi sinä juot. Sanon tämän siksi, että en halua nostaa itseäni millekään alustalle tai että olisin muka parempi ihminen. En todellakaan. Tässä asiassa ajattelen vain omaa terveyttäni ja hyvinvointiani. Vahvat reumalääkkeet ja kipulääkkeet eivät myöskään sovi hyvin alkoholin kanssa yhteen, joten myös niiden takia en juo. Ja vain otettu lääke auttaa - entäpä sitten jos käyttäisin alkoholia, en voisi käyttää lääkkeitä, ja olisin entistä kipeämpi. En usko, että se olisi hyvää ja tavoiteltavaa elämää.

Väsymys isolla v:llä

Pitkäaikaissairauteen ja krooniseen kipuun liittyy vahvasti myös väsymys, itselläni se on vain pahentunut vuosien varrella. Väsymys, joka vilisee varmasti jokaisessa kirjoituksessani. Se on yhtä totta kuin kipu.

Selailin tuossa kalenteriani, joka vilisee merkintöjä: lääkäri, fysioterapia, labrat, soita labrat, reseptin uusinta, röntgen, hammaslääkäri. Toki välissä on myös koulu- ja työpäiviä, mutta kipujen pahentuessa ja taudin edetessä ei kummastakaan meinaa tulla mitään. Kouluaamuina joudun heräämään aivan liian aikaisin, ja ottamaan aamulääkkeet n. kolme tuntia ennen koulun alkamista, että taivun ratin ja penkin väliin.

On päiviä, jolloin en jaksaisi hoitaa omia asioitani, saati omaa sairauttani. Tiedän, että jos yksikin kipulääke päivässä jää ottamatta- kivut ovat kohta kamalana. Tai jos en pistä reumalääkettä viikottain, tauti voi edetä vielä nopeammin kuin nykyisin. Jos en käy fysioterapiassa ja pidä liikkuvuutta yllä, en taivu kohta mihinkään suuntaan. Kaikella on yhteys kaikkeen. Olen itse vastuussa itseni hoitamisesta, ei kukaan muu. Joskus olisi ihana antaa vastuu myös toiselle, hoida sinä nyt tätä välillä. Mutta ei, tästä ei saa vapaapäiviä.

Hoitoväsymykseksi tätä voisi kai myös kutsua, en vain millään jaksaisi hoitaa itseäni. Hoitoväsymys on hiljaista, eikä siitä puhuta paljoa. Sitä ei itsekään haluaisi myöntää, vaan pitäisi olla aktiivinen ja hoitoonsa sitoutunut. En usko, että jokainen pitkäaikaissairas jaksaa hymyssä suin pirteästi joka ikinen päivä hoitaa itseään rankoista hoidoista huolimatta. En minä ainakaan jaksa. Se on toisaalta myös pelottavaa. Vaikka tiedän, että minun on jaksettava hoitaa itseäni.

Mutta kuinka hoitoväsymys näkyy ulkopuolisille? Ei mitenkään. Entä hoitohenkilökunnalle ja onko siitä puhuttu? Ei näy, eikä kukaan siitä ole koko sairaushistoriani aikana ole puhunut. Metropolia AMK:n hoitotyön opinnäytetyöstä löytyi tämmöinen pätkä:  Hoitoväsymys saattaa tuntua myös epämääräisenä poissaolon tunteena. (Olsson – Lexell - Söderberg 2005) Hoitoväsymys estää elämästä täyttä elämää (Sullivan – Weinert - Cudney 2003).
Opinnäytetyön mukaan hoitoväsymyksen oireet sekoitetaan masennukseen, jossa toki samoja oireita voi ollakin.

Ps. Tässä vielä linkki opinnäytetyöhön.
-> http://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/3743/Hiljaine.pdf?sequence=1

Hymyn takana

On pelottavaa, mitä hymyn taa voi piilottaa. Kipua, tuskaa, kyyneleitä, salaisuuksia.. Silloin, kun en halua muiden tietävän ja huomaavan kipujani, hymyilen, vaikka sitten väkisin. Käyn "piilossa" ottamassa särkylääkettä, että pystyn taas hymyilemään kivun yli. Toisinaan se on erittäin hankalaa. Välillä tuntuu, että hymyn läpi näkee helposti, ettei kaikki ole hyvin - mutta vuosien varrella olen kehittänyt suoja-hymyn, jonka läpi ei näe.

Sen suoja-hymyn takana on hyvin kipeä ja väsynyt, sairas nuori nainen. Kun joku kysyy, kuinka voin, en haluaisi aina kertoa mitä joudun kestämään tämän sairauden kanssa. Niimpä on helppo sanoa olevansa kunnossa. Ja hymyillä. En halua nostaa itseäni jalustalle ja niin minusta tuntuu jos kerrron sairaudestani. Aiemmin kerroin siitä avoimesti, mutta ehkä minulla on jokin erakkovaihde meneillään. Tiedä tuosta.

Olin eilen reumaatikkojen vertaistuki tapaamisessa, jossa tuli puhetta ulkonäöstä. Jos tavaramerkkini olisi hymy, siihen olisi lisänä vielä meikki ja laitetut hiukset. Mitä enemmän meikkiä, sitä helpompi sen meikatun hymyn taakse on piiloutua. Ja vielä, mitä enemmän minua koskee, sitä enemmän minulla on meikkiä - siis silloin jos olen jossakin menossa. Jotenkin minulle on tullut entistä vahvempi olo siitä, että haluan näyttää hyvältä jos olen muualla kuin kotona. Huoliteltu olemus vaikuttaa niin paljon kaikkeen. Saatan olla jonkun mielestä pinnallinen, mutta ulkonäkö on minulle, nuorelle ihmiselle tärkeää.

Mutta se, kuinka saan itseni meikin tai hiukseni laitettua, on asia erikseen. Toisinaan laittautumiseen menee kaksi tuntia, kun kädet eivät vain toimi, eikä niitä pysty pitämään ylhäällä. Toisinaan hiukset ovat laitettu muutamassa minuutissa.





         

Näiden kahden kuvan välillä on suuren suuri ero. Ensimmäinen on se, jolta yleensä kotona näytän. Rään valtaama, itkuinen, kiukkuinen, se joka en haluaisi olla. Ja toinen on tältä päivältä, äärettömän kipeänä päivänä, jolloin olen koko päivän halunnut repiä selkärankani irti. Mutta näetkö kipua? Et.

Kipu osana jokapäiväistä elämää

Pitkäaikaissairaana minulla on jokapäivä kipuja, toisinaan vähemmän ja toisinaan hieman enemmän. Viime viikolla sain yhteensä 6 piikkiä, joista osa oli kortisonia, yksi tulehduskipulääkettä ja yksi lihasrelaksanttia.

Monet läheiseni ovat miettineet minulle ääneen asti sitä, kuinka jaksan tämän kivun kanssa, ja vieläpä yleensä olla iloinen ja positiivinen. Hyvänä päivänä, kun kipuja on vähän, sitä jaksaa touhuta enemmän ja olla iloinen. Eilinen minulla oli hyvä päivä viikonlopun piikkisulkeisten jäljiltä. Tunteellisena ihmisenä minulla pääsi eilen aamulla itku, kun nousin sängystä ylös. Itku ei tullut kivuista - vaan kivuttomuudesta! Olin niin onnellinen, että minulla oli ensimmäinen aamu tänä vuonna jolloin en tuntenut kipua tai uupumusta. Kävin kummipoikani luona, siivosin kodin, saunoin ja rentouduin.
Kunnes ilta koitti ja lääkkeiden vaikutus elimistössä hävisi. Kivut palasivat, ei onneksi yhtä voimakkaina kuin lauantaina, mutta silti huomasin myös sen synkän mustan pilven, joka oli lipumassa mielen sopukoihin.

Mieli reagoi hyvin nopeasti ja hyvin vahvasti kipuihin. Itkettää, on surkea olo, haluaisi vain käpertyä peiton sisään ja nukkua. Nämä ovat sallittuja, mutta niihin jää helposti vellomaan. Tähän sorrun myös itse monesti, enkä näe ehkä tilannetta kokonaisuudessa. Pieneen kipuun ja mielialan kohottamiseen yleensä edes hieman auttaa kävelylenkin esimerkiksi metsässä, Mutta kuinka helposti sitä jääkään sohvan nurkkaan lukemaan hyvää kirjaa. Aika helposti. Tänään soin sen itselleni, haluan oppia olemaan itselleni armollisempi.

Nukkumisesta on tullut ajan saatossa minulle mieluisin "harrastus". Voisin pahimpina päivinä viettää 24 tuntia vuorokaudesta sängyssä. Iltaisin polvien väliin on saatava tyynyjä, että pystyy nukkumaan. Sängyssä peitto heiluu ja ähinä kuuluu vain kun yrittää löytää hyvää asentoa, jossa pystyisi edes hetken olemaan.