Pitkäaikaissairaana minulla on jokapäivä kipuja, toisinaan vähemmän ja toisinaan hieman enemmän. Viime viikolla sain yhteensä 6 piikkiä, joista osa oli kortisonia, yksi tulehduskipulääkettä ja yksi lihasrelaksanttia.
Monet läheiseni ovat miettineet minulle ääneen asti sitä, kuinka jaksan tämän kivun kanssa, ja vieläpä yleensä olla iloinen ja positiivinen. Hyvänä päivänä, kun kipuja on vähän, sitä jaksaa touhuta enemmän ja olla iloinen. Eilinen minulla oli hyvä päivä viikonlopun piikkisulkeisten jäljiltä. Tunteellisena ihmisenä minulla pääsi eilen aamulla itku, kun nousin sängystä ylös. Itku ei tullut kivuista - vaan kivuttomuudesta! Olin niin onnellinen, että minulla oli ensimmäinen aamu tänä vuonna jolloin en tuntenut kipua tai uupumusta. Kävin kummipoikani luona, siivosin kodin, saunoin ja rentouduin.
Kunnes ilta koitti ja lääkkeiden vaikutus elimistössä hävisi. Kivut palasivat, ei onneksi yhtä voimakkaina kuin lauantaina, mutta silti huomasin myös sen synkän mustan pilven, joka oli lipumassa mielen sopukoihin.
Mieli reagoi hyvin nopeasti ja hyvin vahvasti kipuihin. Itkettää, on surkea olo, haluaisi vain käpertyä peiton sisään ja nukkua. Nämä ovat sallittuja, mutta niihin jää helposti vellomaan. Tähän sorrun myös itse monesti, enkä näe ehkä tilannetta kokonaisuudessa. Pieneen kipuun ja mielialan kohottamiseen yleensä edes hieman auttaa kävelylenkin esimerkiksi metsässä, Mutta kuinka helposti sitä jääkään sohvan nurkkaan lukemaan hyvää kirjaa. Aika helposti. Tänään soin sen itselleni, haluan oppia olemaan itselleni armollisempi.
Nukkumisesta on tullut ajan saatossa minulle mieluisin "harrastus". Voisin pahimpina päivinä viettää 24 tuntia vuorokaudesta sängyssä. Iltaisin polvien väliin on saatava tyynyjä, että pystyy nukkumaan. Sängyssä peitto heiluu ja ähinä kuuluu vain kun yrittää löytää hyvää asentoa, jossa pystyisi edes hetken olemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti