Mietteitä siitä, kuinka pitkäaikaissairaus vaikuttaa parisuhteeseen. Nämä ovat siis vain minun kokemuksia ja tuntemuksiani, eikä näihin liity mitään tähtitieteellisiä tutkimuksia.
Mutta siis, olen miettinyt pitkään, kuinka pitkäaikaissairaus vaikuttaa parisuhteeseen. Varsinkin oma vaikea spondylartropatia tuottaa jo paljon haasteita itselleni, saati sitten kumppanille..
Sain diagnoosini aivan suhteemme alkuvaiheessa, kun N oli vielä intissä. Oli meillä kummallakin asiassa sulattelua, mutta samaa polkua tässä vieläkin talsitaan. Muistan hyvin yhden viime keväisen yön, kun itkin sairauttani ja Niko lohdutti ja sanoi "oli sulla mikä sairaus tahansa, rakastan sinua silti."
On helpottavaa, kun rinnalla on joku jolle voi purnata huonosta ja kipeästä päivästä, joita tässä on taas muuten riittänyt. Kuitenkin välillä tuntuu siltä, etten tee enää muuta kuin valitan kivuista ja lääkkeiden haittavaikutuksista. Ei minusta pitänyt tulla tämmöistä kärttyistä ja itkuista ikuisuusvalittajaa.
Kivut, väsymys ja lääkekoktailit ei todellakaan tuo helpotusta parisuhteeseen. On välillä kamalaa, kun joka kohtaan särkee mutta silti haluaisi läheisyyttä ja köllötellä toisen kainalossa. Tai kun on päiviä, jolloin pelkkä vaatteiden päällä pitäminen tuo tuskan hien pintaan, toisen kosketuksesta nyt puhumattakaan.
Tunnen piston sydämessäni, kun luen esimerkiksi Facebookista tarinoita, mitä muut pariskunnat ovat tehneet. On laskettelulomia pohjoisessa, benji-hyppyjä, roadtrip-reissuja ympäri maailmaa.. Haluaisin pystyä siihen samaan, mitä muut ikäiset tekevät. Mutta yksinkertaisesti en vain pysty.
Olen kuitenkin äärettömän kiitollinen, että Niko kestää horjumattomana vierelläni vaikeista ja kipeistä jaksoista huolimatta. ♥
Mukavaa uutta viikkoa!
♥: Noora
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti