Niinhän sitä sitten vielä ennen Joulua jouduin kahden vuorokauden täyslepoon, kun oikean lonkan limapussi tulehtui ja jouduin hakemaan kortisonipiikin. Kinkkasin viikonlopun kyynärsauvoilla, kun jalka ei ottanut alle laisinkaan.
Monesti miettii seuraavana päivänä piikistä, että onko tässä oikeasti mitään järkeä kun menee vain entistä kipeämmäksi, eikä pysty tekemään mitään. Kaikki turhat ja pienetkin asiat itkettää, eikä avunpyytäminen ole siitä helpoimmasta päästä vaikka ihania ihmisiä ympärillä onkin.
Miksi onkin niin vaikea pyytää sitä apua, vaikka ihan pienissä, arkisissa asioissa? "Voisitko käydä ruoka-ostoksilla tänään?" tai "Imuroisitko vuorostasi?" Onko tämä nyky-yhteiskunta ajanut meidät siihen pisteeseen, ettei lähimmäiseltä kehtaa pyytää apua, kun sitä tarvitsee? Kaikki pitäisi saada tehtyä mahdollisimman omatoimisesti ja vieläpä ns. sata lasissa, omaa toimintakykyä ajatellen ja parantaen.
Olen erittäin kiitollinen, että mulla on ympärilläni sellaisia ihmisiä, joilta voin pyytää apua milloin tahansa. Tähän listaan kuuluvat siis äiti, isi ja pikkuveli, poikaystävä, sekä muutama kappale erittäin rakkaita ystäviä. Kiitos siis, kun jaksatte auttaa ja kuunnella, oli tilanne mikä tahansa.
Elämä pitkäaikaissairaan kanssa kun ei ole siitä helpoimmasta päästä..
♥: Noora
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti