Vaikka mieli on harmaa ja ulkona paukkuu pakkanen, on tämän vuoden alku ollut melko lupaava. Saas nähdä, mitä kaikkea se vielä tuo tullessaan, reuman osalta tiedossa on ainakin uuden lääkkeen kokeilu.
Vietin viikonloppuni mahtavassa seurassa ystävien ja perheen kanssa, kummipoikani kävi kyläilemässä ja tänään kävin kummityttöni syntymäpäivillä. Sekä lepäsin kun siltä tuntui.
Olen erittäin kiitollinen siitä, että minulla on ympärilläni ystäviä, joiden seurassa minun ei tarvitse peitellä sairauttani ja sen tuomia haittoja. Voin kertoa heille huonosta päivästäni, eikä kukaan ihmettele tai kyseenalaista jos kävelen kyynärsauvojeni avulla. Sairauteni on otettu huomioon, että kaikkea en enää pysty tekemään.
Mutta ehkä vielä tästäkin tärkeämpää on, että ystäväni näkevät minut samana Noorana, joka olin ennen diagnoosin saamista. Olen se sama höpöttävä ja tunteikas Pikku-Myy, höystettynä muutamalla diagnoosilla. Ehkä sairastumiseni on kuitenkin myös kasvattanut minua, mutta diagnoosini takana olen yhä edelleen minä.
En halua olla ystävieni silmissä sairas, tällöin olisin se reumaatikko-Noora. Vaikka sairastan pitkäaikaissairautta, haluan olla myös muutakin kuin reumaatikko, jolla lukee papereissaan m46.9. Haluan, että sairauteni ei vaikuta ystävyyssuhteisiini, kai se on niin että haluaa jotakin pysyvyyttä aktiivisen taudin rinnalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti