Tiedäthän sen tunteen, kun olet päättänyt tehdä jotain? Mutta kun kaikki ei mene niinkuin Strömsössä, ei ainakaan täällä.
Arvelin aamupäivällä keitellä itselleni puuroa ja halusin siihen lisäksi mustikoita. Puuron sain keiteltyä, mutta ne mustikat. Otin ne pakastimesta ja katsoin pussin kyljestä, että olen ne itse viime kesänä pakastanut. Mutta kuinka ollakaan, tänään en saanut auki omatekemää solmuani, mikä oli pussissa. (Joo joo - leikkasin pussin saksilla lopulta!) Yritin ja yritin, mutta solmu pysyi kiinni. Tässä vaiheessa näin jo sieluni silmin, kuinka solmu olisikin auennut yhtäkkiä ja puoli litraa mustikoita olisi lentänyt kaaressa pitkin keittiötä..
Minua turhauttaa nykyisin pienet asiat. Varsinkin kun huomaa, ettei pysty enää tekemään jotain mitä aiemmin on pystynyt. Oli sitten kyse vaikka solmun aukaisemisesta. Näin kirjoitettuna se ei kuulosta pahalta, etten saanut pussia auki, mutta sillä hetkellä tuntui että pieni osa minusta on kadonnut. Kadonnut jonnekin, josta sitä ei välttämättä enää koskaan saa takaisin. Se on pelottavaa.
Oman rajallisuutensa tajuaminen on pelottavaa. Sitä ei halua ajatella, saati sitten myöntää. Tauti etenee.
Kyllä sä vielä saat solmun auki. Kyl muistan ajan kun en saanut korkkia auki, pystynyt kävelemään portaita saatika istuutua autoon ilman kipua ja jäykkyyttä. Kun se oikea apu vaan löytyy. Toivotaan että kohdallasi pian. Itse oireettomana tekisi mieli hirveästi auttaa ja tukea niitä joita sattuu, mutta musta tuntuu et oireettomia ei oteta tosissaan. Eikä apua kaivata kuin niiltä, joilla on samoja oireita. Tsemppiä uuteen vuoteen! Kyllä sä vielä saat apua kipuihisi! :-)
VastaaPoista