Hymyn takana

On pelottavaa, mitä hymyn taa voi piilottaa. Kipua, tuskaa, kyyneleitä, salaisuuksia.. Silloin, kun en halua muiden tietävän ja huomaavan kipujani, hymyilen, vaikka sitten väkisin. Käyn "piilossa" ottamassa särkylääkettä, että pystyn taas hymyilemään kivun yli. Toisinaan se on erittäin hankalaa. Välillä tuntuu, että hymyn läpi näkee helposti, ettei kaikki ole hyvin - mutta vuosien varrella olen kehittänyt suoja-hymyn, jonka läpi ei näe.

Sen suoja-hymyn takana on hyvin kipeä ja väsynyt, sairas nuori nainen. Kun joku kysyy, kuinka voin, en haluaisi aina kertoa mitä joudun kestämään tämän sairauden kanssa. Niimpä on helppo sanoa olevansa kunnossa. Ja hymyillä. En halua nostaa itseäni jalustalle ja niin minusta tuntuu jos kerrron sairaudestani. Aiemmin kerroin siitä avoimesti, mutta ehkä minulla on jokin erakkovaihde meneillään. Tiedä tuosta.

Olin eilen reumaatikkojen vertaistuki tapaamisessa, jossa tuli puhetta ulkonäöstä. Jos tavaramerkkini olisi hymy, siihen olisi lisänä vielä meikki ja laitetut hiukset. Mitä enemmän meikkiä, sitä helpompi sen meikatun hymyn taakse on piiloutua. Ja vielä, mitä enemmän minua koskee, sitä enemmän minulla on meikkiä - siis silloin jos olen jossakin menossa. Jotenkin minulle on tullut entistä vahvempi olo siitä, että haluan näyttää hyvältä jos olen muualla kuin kotona. Huoliteltu olemus vaikuttaa niin paljon kaikkeen. Saatan olla jonkun mielestä pinnallinen, mutta ulkonäkö on minulle, nuorelle ihmiselle tärkeää.

Mutta se, kuinka saan itseni meikin tai hiukseni laitettua, on asia erikseen. Toisinaan laittautumiseen menee kaksi tuntia, kun kädet eivät vain toimi, eikä niitä pysty pitämään ylhäällä. Toisinaan hiukset ovat laitettu muutamassa minuutissa.





         

Näiden kahden kuvan välillä on suuren suuri ero. Ensimmäinen on se, jolta yleensä kotona näytän. Rään valtaama, itkuinen, kiukkuinen, se joka en haluaisi olla. Ja toinen on tältä päivältä, äärettömän kipeänä päivänä, jolloin olen koko päivän halunnut repiä selkärankani irti. Mutta näetkö kipua? Et.