Minä ite!

Otsikosta voisi päätellä, että kirjoitan uhmaikäisestä lapsesta, joka tahtoo tehdä kaikki ite! Mutta ei, kirjoitan kohta 22-vuotiaasta itsestäni ja siitä, että haluan tehdä kaikki itse enkä halua pyytää apua. Entäs sitten, kun yksin ei pärjää ja on pakko pyytää apua?

Olen aina ollut oman tien kulkija ja halunnut suoriutua mahdollisimman omatoimisesti kaikesta. Pienestä pitäen opettelin valjastamaan hevosen yksin, että pääsen ratsastamaan ilman aikuisia. Halusin jo silloin tehdä kaiken itse.

Avun pyytämisessä ei ole mitään hävettävää, mutta minä en vain sitä osaa. En osaa ottaa muiden apua vastaan, vaikka kiitollinen siitä avusta olisinkin. Haluan tehdä asiat omalla tavallani, nykyään hitaasti mutta melko varmasti.

Muutama päivä sitten jouduin nöyrtymään sairauden edessä ja pyytämään apua. Kävin reumapolilla piikkisulkeisissa ja sain 8 pistosta kortisonia paikallishoitona sekä aloitin uuden biologisen lääkityksen, joten kahden tunnin aikana sain täydet 10 pistosta.
Olin näiden piikkisulkeisten jälkeen niin kipeä ja väsynyt, etten pystynyt omin jaloin kävelemään. Otin alleni ensimmäistä kertaa ikinä pyörätuolin itkua pidätellen ja ajattelin, että kelaan sitä ITE! Mutta kuinkas kävikään, oikea käteni oli täysin pois pelistä, joten pyörin vain ympyrää pyörätuolin kanssa, kun yritin vasemmalla kädellä päästä vauhtiin. Isäni katsoi mietteliäänä touhuani ja sanoi, "Anna minä autan sinua." Jouduin nöyrtymään ja annoin luvan työntää minua pyörätuolissa kohti kauppaa.

Maailma näytti aivan erilaiselle pyörätuolissa istuen. Kaupan hyllyt olivat niin korkeat, etten nähnyt ylähyllyjen tuotteita ollenkaan. Toisen avun varassa oleminen oli minulle täysin uutta ja vierasta. Luulen kuitenkin, että se oli isälleni vielä vaikeampaa kuin minulle. Katsoa tytärtään kivuissaan ja avuttomana, pyörätuolissa istuen.

Tein meidän reissulla muutamia huomioita. Jos ihmisellä on apuvälineitä mukana, oli ne sitten kyynärsauvat tai pyörätuoli, niin ihmiset jäävät suu auki tuijottamaan ja pällistelemään. Mitä erikoista näissä apuvälineissä on, että täytyy oikein kääntyä katsomaan? Kyllä, olen nuori, mutta voin silti olla kipeä ja tarvita liikkumiseen apuvälineitä ja toisinaan jopa muiden apua. Niiden ei kuitenkaan pitäisi tehdä ihmisestä kummajaista, jota voi tuijottaa mielinmäärin.
Joskus opettajani ja kaupan kassalla työskentelevä henkilö on kysynyt, mihin olen itseni satuttanut kun käytän kyynärsauvoja! Entä jos en halua kertoa? Entäpä jos asia ei kuulu muille laisinkaan? Kun kuulee samat kysymykset yhä uudestaan ja uudestaan, ne alkavat tympimään huolella. Arvelin seuraavan kerran sanoa, että käytän kyynärsauvoja itseni puolustukseen, jos joku sitä kysyy. Mielestäni se ei kuulu muille, mitä apuvälineitä toinen joutuu käyttämään!

Toinen huomioni kiinnittävä asia oli kassalla olo. Kassahenkilö suuntasi kaiken puheensa isälleni, vaikka minä olin maksamassa. Kuitin vain tunki käteeni. Ei tervehdystä, kiitosta, ei mitään. Jäi melko outo olo tästä. Tuli olo, että olin näkymätön ja minua ei edes huomattu.

Viimeisenä kaupassa tein ihmeparantumisen ja lähdin kaksin kerroin kävelemään pyöräuolista kohti autoa. Siinä vasta oli ihmisillä tuijottaminen! Tässä vaiheessa vain nauratti ihmisten reaktiot, näytti ne sen verran kummastuneilta. Sitä olettaa, että pyörätuolissa istuva ei voi kävellä..